Hässäkkää siellä ja täällä

SM-liigan kausi 2011-2012 on pyörähtänyt värikkäästi liikkeelle. Urheilun pitää tarjota ihmisille suuria tunteita pysyäkseen hengissä. Draamaa on tarjottu neljän ensimmäisen kierroksen aikana jo loukkaantumisten (esim. Granlund, Leimu), potkujen (Dufva), tappeluiden (Kalpa-HIFK) ja seurojen sekoilujen (Tappara) muodossa. Dufvan yllättävät potkut Jyväskylästä oli karu esimerkki uudesta johtajuuskulttuurista suomalaisessa joukkueurheilussa. Dufvan johtamistyyli on hyvin breshneviläinen, joka menestyksestä huolimatta kulutti nopeasti uuden sukupolven pelaajat henkisesti loppuun. Nykypäivän valmennukselta tarvitaan enemmän ja enemmän vuorovaikutustaitoja. Enää pelkästään lahjakkaat tai hyvät valmentajat eivät pärjää, pitää myös aidosti välittää ihmisistä ja kyetä kommunikoimaan järkevästi, kulloisenkin tilanteen edellyttämällä tavalla. Dufvan lisäksi tästä varoittavana esimerkkinä toimii toisen huippuvalmentajan Raimo Summasen työhistoria.

Uuden ajan haasteisiin pitäisi pyrkiä vastaamaan myös seurajohdoissa. Suomalainen seurajohtajuus on liian monella paikkakunnalla vielä täysin amatööritasolla. Ollaan jämähdetty 1980-luvulle. Tämän hetken karuin esimerkki tästä on Tappara. Seurajohtajuus on täysin hakoteillä, valmentajavalinnat on tehty, kuin rulettia pelaten ja joukkueen kasaamisessa ei tunnu olevan juuri minkäänlaista punaista lankaa. Valmentaja Sami Hirvonen ei vaikuta liigatason valmentajalta mutta ei vakuuta tamperelaisten seurajohtokaan. Olisi epäreilua ja totaalisen väärin kaataa Tapparan nykyistä likasankoa yksin Hirvosen niskaan, vaikka hän ei olekaan oikea mies kääntämään manselaisten kelkkaa. Katseet pitäisi kääntää tahoon, joka on hänet tehtävään palkannut ja minkälaisten vaiheiden jälkeen tuo palkkaus on tapahtunut. Tapparan toimitusjohtaja Mikko Leinonen tarjoaa liigasta kiinnostuneille ihmisille draamaa mutta vain osaamattomuudellaan. Milloin perinteikkäässä kiekkokaupungissa ja seurassa havahdutaan siihen, että kalenterissa lukee vuosiluku 2011 - ja muutaman kuukauden päästä jo 2012.

Oma hämmästelyn aiheensa on Saipan sekoilut. Miten voi olla edes mahdollista, että alle kolmen miljoonan euron vuosibudjetilla operoiva seura tekee vuodessa lähes miljoonan euron tappiot? Mitä tämä kertoo seuran talouspuolen osaamisesta? Ehkä kaikkein valaisevin kuva on se, että tämä rikkoo jopa Pentti Matikaisen aikojen IFK:n jättitappiot. Se jos mikä on todellista penailua!